Kon marii ja respektii

VHS, tuo dinosauruksien aikainen tapa tuoda tallennettu liikkuva kuva ruutuihimme. Näitä videoita oli kertynyt meille melkoinen määrä. En oikein tiennyt mitä tehdä niille. Monet hauskat katseluhetket nousivat mieleeni kun katselin kasettipaljoutta. Niitä oli laatikoittain. Jokaisessa laatikossa luki kyljessä mitä kasetteja ja nauhoituksia laatikko sisälsi. Rakastan järjestelmällisyyttä, mutta mun on vaikeaa luopua tavaroista joihin liittyy rakkaita muistoja. Olen säilyttänyt myös lapsille kuuluvia tavaroita, leluja, kirjoja, keräilykortteja yms. Ajattelin, että tulee vielä aika jolloin he arvostavat ja jopa kaipaavatkin niitä ja niihin liittyviä muistoja.

Koko kuluneen vuoden olen heittänyt jotain pois, pikkuhiljaa. Tavaroista luopuminen on vaatinut asian työstämistä. Tarvitsenko tätä todella vielä, mikä merkitys tällä esineellä/tavaralla on mulle. Vähän kerrassaan olen laittanut niitä pois. Lahjoittanut kierrätykseen, kirpputoreille ja täyttänyt jätesäkkejä. Projekti jatkuu tulevana vuonna. Uskon vakaasti saavani elämäni parempaan hallintaan tällä tavalla.

Yllä olevat VHS-kasetit saivat uuden kodin henkilöllä joka rakastaa videoita ja VHS-formaatti on hänelle se juttu jonka hän hallitsee. Kasetteja katsellaan intensiteetillä ja volumeja säästämättä kunnes ne osataan ulkoa.

Vuosi vaihtuu pian. Itseasiassa noin kahdeksan tunnin kuluttua. Mä rakastan Suomea. Toisaalta välillä turhaudun Suomeen: rajoittuneisiin tapoihin nähdä ja tehdä, nurkkakuntaisuuteen, ahdasmielisyyteen, kateuteen ja pikkusieluisuuteen. Enpä itsekkään uskalla kehuskella olevani jotain muuta. Varmaankin olen aika keskiverto suomalainen.

Suomi on Suomi, eikä meidän tarvitse yrittää olla jotain muuta. Meillä ei ole mitään syytä tuntea kateutta muita maita kohtaan, mutta ei myöskään ylimielisyyttä. Ollaanpahan vaan ihan uniikki kansakunta muiden joukossa. Voidaan olla ylpeitä ihan tällaisina ilman mitään Pisa-menestyksiä. Voitais mitata itseämme sillä kuinka huolehdimme lapsistamme, nuoristamme, vanhuksistamme ja yleensäkin ottaen toisistamme. Omaan napaan tuijottamista vois vähentää ja varsinkin oman edun tavoittelua.

Respektii sukupolvelle joka eli sodan ja rakensi Suomea sen jälkeen. Yritetään olla tuhoamatta kaikkea sitä hyvää jota on sodan jälkeisinä vuosina saatu aikaan: sosiaaliturva, koululaitos, mahdollisuus opiskella, uskonnonvapaus, sananvapaus, lähes tasa-arvoinen yhteiskunta.

Ihanaa tulevaa vuotta 2017 kaikille.

Pidetään hauskaa ja ollaan todellisia läsnäolevia ihmisiä toisillemme.

Rakastetaan niin kuin huomista ei olisi.

Tehdään työtä niin kuin meillä olisi kaikki aika.

Nautitaan elämästä.

Talot nukkuu lumiset

Täällä eteläisessä Suomessa taitaa tulla musta joulu. Olin ihan fiiliksissä kun kävin viime viikonloppuna Savossa äitiä moikkaamassa. Lunta oli silleen kivasti että valaisi koko ympäristön, vaikka lähestyttiin vuoden lyhintä päivää. Auringon laskiessa taivas värjäytyi punaiseksi.

lapsuuskotini pihamaa, näkymä navetalle päin

Lunta oli satanut edellisenä päivänä n. 5 cm. Yleensä eräs isäntä samalta kylältä käy auraamassa pihan jos lunta on tullut paljon. Nyt lunta oli suht vähän eikä aurausta kuulunut eikä näkynyt. Saadakseni raikasta ilmaa ja liikuntaa tartuin kolaan ja innoissani kolailin koko pihan. Sen kolattuani siirryin naapurimökin pihalle.

Mokin tontti on aikoinaan lohkaistu kotitilastani ja oli äidinäitini koti. Sittemmin tontti on liitetty takaisin emätilaan. Äitini, mökin tyttö, avioitui naapurin nuoren isännän kanssa.

Energiaa puhkuen kolasin mökin pihan myös.

mummon mökki

Kerroin äidille mitä kaikkea olin kolannut.

Myöhemmin, kun menimme viikonlopun paikallislehteä hakemaan läheiseltä postilaatikolta, kuljimme mökin ohi. Sanoin äidille: "Katoppas kun Nikke on käyny auraamassa mökin pihan." Siihen äiti ihmetteli, että niinpäs on, mutta miksikähän ei ole käyny auraamassa talon pihaa.
Halusin vain näin testata äidin muistia. Eipä muistanut mun aikaisempia juttuja.
No, tietysti paljastin että mä vaan jekutin ja olin käynyt itse sen kolaamassa.
Saatiin hyvät naurut. Kiva, että se nauratti äitiäkin.

Äiti pärjäilee, mutta muisti on surkea.
Hän alkaa olla muistin puolesta siinä kunnossa, että tarvitsisi perään katsomista, esimerkiksi ruokaostoksilla. Kaupassa tahtoo mopo karata. Äiti ei paljon harkitse mitä ostaa ja kuinka paljon. Varsinkin jos hän on nälkäisenä kaupassa niin mukaan tahtoo lähteä enemmän kuin jaksaa syödä. Eikä hän kovin paljon jaksakkaan. Ruokahalu on huono, mutta onneksi vielä järkeilee että syötävä on että jaksaa, ja syö edes yhden lämpimän aterian päivässä.

Hyvä on myös se että äidin jokainen aamu alkaa kaurapuurolla jonka syö puolukan kanssa.

Sehän on oikeata supefoodia.

Itselle tuli tällä reissulla kova kaipuu asua maalla. Se taitaa olla aika epäkäytännöllinen unelma. Jokaisella pitäisi kuitenkin olla unelmia, vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan.

Unelmat auttavat jaksamaan vastoinkäymisistä huolimatta.

Unelmoin, siis olen.