Missä nyt mennään 7/2017?

Rakas blogi, siitä on jo pitkä aika kun viimeksi tapasimme. Neljän viikon loma ja yksi viikko töitä on takana. Olen potenut huonoa omaatuntoa vähäisestä yhteisestä ajastamme, mutta olet ollut ajatuksissani usein. Lukuisia kertoja olen päättänyt että teen ensin tämän ja tämän homman, sitten minulla on aikaa seurustella sinun kanssasi. Mutta tunnethan minut: olen "minä-vielä-leidi". Aina on joku homma tai projekti kesken joka pitäisi vielä tehdä ensin, sitten olisi aikaa blogata. Kiitos, että olet kärsivällisesti odottanut pientä yhteistä juttutuokiotamme. Haluan sanoa: olet minulle tärkeä, kiitos että olet olemassa.

Huumaavasti tuoksuvan jasmikkeen alta kuljetaan Hvitträskin englantilaiseen puutarhaan.

Oltuani viikon töissä, vanha vaiva nosti päätään, lauantaimigreeni. Perjantaina työviikon päätteeksi on niin ihana rentoutua saunan lämmössä. Jännittyneet niskahartialihakset rentoutuvat ja suurempi määrä verta virtaa vapaammin aivoihin. Sitähän minun pää ei kestä, vaan lauantaiaamuna, joskus jo yöllä, herään järkyttävään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Jos ehdin ajoissa ottamaan lääkettä, vahvan annoksen ibuprofeiinia tai parasetamolia, saattaa pääni selvitä aamuun mennessä. Eilen ei käynyt niin. Oli pakko jatkaa unia lähes puolille päiville. Sitten helpotti.

Kultsi kyseli olisiko toiveita mitä tehdään tai minne mennään. Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset haluavat ihan vapaaehtoisesti jo museoon ja ovat kulttuurin suurkuluttajia. Minäkin olen tullut ulos kaapista ja ilmaissut suuntautumiseni julkisesti. Valintani ei siis yllättänyt Kultsia kun halusin jotain kulttuuriin liittyvää. Emme olleet aiemmin käyneet Hvitträskissä, joten sinne päätimme suunnata. Pilvet lupailivat paikoittaisia kuurosateita, mutta halusin pukeutua kesäisesti kukkamekkoon ja totutella sääretpaljastavaan hamepituuteen. Sääreni ovat nykyään enemmän ympäristörikos kuin kulmakunnan kaunistus, mutta niiden kanssa on opittava elämään. Vielä olkihattu päähän ja muumimammanlaukku käsivarrelle ja olin valmis tutkimusretkelle.

Ruokasalin oleskelunurkkaus jossa Eliel ja Loja Saarisen suunnittelema ryijy. Ryijyn kuvat kertovat elämästä Hvitträskissä.

Mitä Hvitträskistä voin sanoa? Se on Vitträsk nimisen järven rannalla Kirkkonummella arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen-yhteisprojekti 1900-luvun alkuvuosilta. Kansallisromanttisen aatteen mukaisesti maalle asumaan halusivat he. Minun kaltaiselle design- ja arkkitehtuurifriikille se on paratiisi maan päällä. Jokainen yksityiskohta rakennuksessa ja sisustuksessa on viimeiseen asti hiottua tyyliä; kansallisromantiikka, art nouveau, jugend. Joka nurkan takana on uusi yllätys, huone, tila, seinä, portaat, fresko, takka, kynttiläkruunu, ryijy, kaluste.

Edellisen tilan takka. Freskomaalaukset ehkä Emil Wikströmin käsialaa.

Suloinen huone kukkien kasvatukseen.

Näkymä kukkahuoneen parvekkeelta.

Ihastuttavia sopukoita ja huoneita lukemattomissa eri tasoissa.

Romeo, täällä Julia.

Portaat rantaan saunalle.

 Näkymiä talon ulkopuolelta.

Välietappina nautimme kahvia ja teetä piharakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa.

Tunnelmallisella sisäpihalla kuuntelimme lähestyvää sadetta

Huumaavasti tuoksuvan jasmikkeen alitse johti portti englantilaiseen puutarhaan. Monien kukkien kukinta oli jo ohi, mutta jotkin pionilajikkeet nuokuttivat raskaita kukintojaan kohti ohikulkijaa. Vähän tuoksuttelin niitä ja keräsin kesän ihanuutta hajupankkiini talven varalle.


Olen onnellinen, että sain kokea tämän kaiken. Täydelliseksi kokemuksen tekee se että sain jakaa sen rakkaimman ihmisen kanssa.

Täältä tullaan, loma!

Suljin kotioven viimeisen kerran lähes kuukauteen.

kotiovi

Maisema kulkee filminauhana. Auringonpaiste ja vihreän eri sävyt hellivät aivojani. Vuoroin siniset lupiinit, puna-ailakit, valkoiset koiranputket ja keltaiset leinikit laikuttavat vihreän pientareen. Onnibus vie minut kauemmas onnesta ja lähemmäs onnea, samanaikaisesti. Kultsi jäi vielä viikoksi töihin. Tunnen jo ikävää vaikka olemme olleet erossa vasta puolitoista tuntia. Mökillä on ihanaa, mutta tunnelma on kuitenkin alavireinen ilman häntä. Olen tottunut jakamaan ajatukseni, maiseman, luonnonilmiöt, linnunlaulun, päähänpälkähdykset, ruuanlaiton, syömisen ja saunomisen hänen kanssaan. Tahdon aamu-uintikaverin jonka kanssa voin uinnin jälkeen nauttia aamuteeni kuistilla istuen. Minulle olemme kuin yksi ja silti kaksi. Elämästämme on kulunut jo huomattavasti enemmän yhdessä kuin erikseen. Ymmärrän surun ja kaipuun kun pitkäaikainen kumppani kuolee, enkä tarkoita nyt lemmikkiä.

Minne ovi on raollaan?

Olin luvannut äidille tulla heti kun loma alkaa. Äiti odottaa jo kovasti seuraa. Soitin hänelle eilen aamulla että tulen tänään illalla. Siitä huolimatta hän soitti illalla että missäs kohtaa olen tulossa. Eipä muisti kantanut aamusta iltaan, vaikka kalenterissakin luki että tänään. Tuokin tekee surulliseksi. Joskus mietin, että vaikka siellä olisi ollut joku aivan hetki sitten, tunteeko äiti heti yksinäisyyttä kun on yksin koska ei muista edellistä kävijää. Siis onko äidin olo yksinäinen kaiken sen ajan kun muita ei ole näkyvissä? Silloinhan hän olisi kuin pieni vauva jolle henkilö on olemassa vain sen hetken kun hänet näkee. Siihenkö ollaan menossa?  En tiedä mitä äiti muistaa. Täytyykö pian ottaa oletusarvoksi ettei muista mitään tuoreita ja uusia asioita, vain vanhat muistot ja niitäkin valikoidusti, välillä muistaa, välillä ei.

Ja kaikki on niin ihanasti rempallaan.

Ihmeen paljon tavaraa sain mahtumaan kassiin. Kumisaappaat, lenkkitossut, sandaalit, vaatetta kylmään ja lämpimään säähän, ja paljon muuta, lakanatkin. Bussikuski kysyi, että kiviäkö siellä on, kun nosti kassin bussin tavaratilaan. Tuttu mies tulee hakemaan bussilta ja vie mut "mummolaan". Olen kiitollinen siitä. Joku taksi jää nyt ilman asiakasta.

Tämä oli näkymä viime käynnillä helatorstain paikkeilla.

Koko viime kesän kerrostalomme oli pussissa parveke- ja julkisivuremontin takia. Nyt on lasitukset, uudet lattiat ja kaiteet ja kaikki. Laitoimme jo syksyllä parvekkeelle valot. Alkukesästä ostin kukat, laitoin räsymatot lattialle ja vein lehtikaktuksetkin valohoitoon partsille. Parveke on nyt kaunis ja viihtyisä. Jos en olisi luvannut mennä mökille, olisin riemumielin jäänyt vielä hengailemaan kotiin ja odotellut että pääsemme Kultsin kanssa yhtä aikaa reissaamaan. Tällä hetkellä kaipaan kotiin, kun en ole vielä missään, vasta matkalla. Tämä tunne helpottaa kunhan pääsen mökille.

Nyt on vihreämpää 💚

Tukkaputkella olen lomalla. Mieliala vaihtelee sään mukaan auringosta sateeseen, onnesta ikävään. Mutta lomalla ollaan. Kultsia ootellessa seurustelen äitimuorin kanssa; keskustelemme samasta asiasta monta kertaa. Kun ei oo maailman pisin pinna niin tuota juttujen jumitusta ei aina meinaa jaksaa. Tämä on kuitenkin mulle hyvä koulu kasvattaa toleranssia muidenkin kuin lasten kanssa.

Mission impossible completed!

Tehtävä 10/10 hiihtoa on nyt hoidettu. Latu oli aivan järkyttävän jäinen. Niin jäisellä ladulla en ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt ja en halua enää koskaan niin kurjalla ladulla hiihtääkään.

Sää oli kuitenkin kuin morsian ja olisi ollut suorastaan häpeä olla lähtemättä hiihtämään. Pururadan latu olisi varmaankin ollut hyvässä kunnossa koska siellä oli hiihtokisat. Sinne ei kuitenkaan ollut menemistä kun siellä oli just ne kisat.


Varovasti hiihtelin etten kaatuisi. Se olisi voinut olla hyvinkin kohtalokasta murtuneelle häntäluulleni, ja muutenkin.

Lähinnä tasatyöntöä lykkäämällä menin eteenpäin.

En voi kehua menneeni tukkaputkella muuten kuin henkisesti.

Itseasiassa tukkaputkella on mun henkinen tila :)



PS. Eilen käytiin huonekaluhaaveilureissulla ja miten kävikään? Tilattiin sitten sohva ja lököilytuoli mekanismilla. Saatiin valita vielä mieleiset kankaat niihin. Toimitus viiden viikon kuluttua. Kivakiva!