Alkutöiksi poistin vanhat blogisivut koska en ollut päivittänyt niitä kolmeen vuoteen. Mihin ihmeeseen tuo aika on kulunut? Hengissä pysymiseen, uskoisin.
Tää Leidi on ollut hyvin hyvin saamaton. Läppäri hajosi jo kauan sitten, joten blogin pitäminen jäi. En ole tehnyt käsitöitä. Pari kirjaa on kesken. Ja ennen kaikkea en ole laihtunut. Vaan enpä ole lihonnutkaan.
Töissä kylläkin olen paiskinut hommia olan takaa. Usein tunteja laskematta, vaikka pitäis. Kotona sitten ei meinaa jaksaa tehdä mitään.
"Ja minä itse miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden", runoili Eino Leinokin. Voinko hyväksyä itseni tällaisena kuin olen: vatsarepun, jenkkakahvat, selluliitin, muhkeat allit, kaksoisleuan, luomet ja maksaläiskät, pihtipolvet, roikkutissit ja harmaantuvat hiukset? Voinko hyväksyä ajoittaisen saamattomuuteni? Jos pystyn siihen niin voinen hyväksyä myös kanssakulkijani sellaisena kuin he ovat yrittämättä muuttaa heitä. Jos osaan iloita itsestäni, voin iloita myös muista.
Jatkuva itsensä tarkkailu ja piiskaaminen johtaa oman napansa ympärillä pyörivään elämään. Tuhlaan rahaa ja aikaa siihen, että täyttäisin kriteerit joita ei voi kukaan täyttää. Olen itse luonut ne kriteerit päässäni. Suurena apuna ovat toimineet niin moninaiset tahot etten pysty niitä kaikkia tässä edes nimeämään. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan.
Jumala hyväksyy minut tällaisena vajavaisena ihmisenä. Hän rakastaa minua. Kuinka minulla olisi kanttia vaatia itseltäni ja muilta enemmän? Opettelen olemaan minä ja kohtaamaan toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Puutteellinen riittää.
Onneen ei tarvita missin ulkonäköä ja kultivoitunutta seurapiiriä. Onni on sisäinen tila jota minulta ei voi ottaa pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa :)