Oi aika entinen!

Vanhan tallin ovi

Kävin tervehtimässä muistisairautta potevaa äitiäni Savossa. Siirryttiin talviaikaan, normaaliaikaan.

Äiti oli yllättävän pirteä, vaikka muisti tuntuu olevan joka kerta huonompi kuin edellisellä käyntikerralla. Hän on siinä vaiheessa, että tuoreet asiat eivät pysy mielessä. Hän toistaa samoja juttuja kerta toisensa jälkeen. Muistettavat asiat hän kirjoittaa muistiin, jos hoksaa. Käytössä on ihana perinteinen almanakka. Mummi, siis äidin äiti käytti samanlaista. Ehkä minä käytän samanlaista sitten kun tulen oikeasti vanhaksi. Äiti merkkaa asiat almanakkaan ja sitä hän käy katsomassa ainakin kerran tunnissa. Hän katselee sitä ja yrittää muistaa, ja sitten kertoo minulle kuin uutena asiana mitä menemisiä tulevilla viikoilla on. Minä aistin hänen hämmennyksensä heikkenevän muistin vuoksi, enkä voi tehdä asialle mitään. Tauti etenee omaa tahtiaan.

Oli sateinen ja sumuinen viikonloppu. Pilvet roikkuivat alhaalla. Tunsin itseni alakuloiseksi lepoon valmistautuvan luonnon keskellä. Kävelin tuttuja teitä ja polkuja katsellen ränsistyviä rakennuksia. Näky oli samalla ruma ja kaunis. Muistelin lapsuuden kokemuksia ja leikkejä.

Talli oli jotenkin mystinen paikka. Talli oli hämärä ja sen katto oli matalalla. Silti siellä asusti suurin eläin jonka tiesin, hevonen. Pienenä luulin että hevonen on lehmän mies. Ehkäpä siksi, että pienellä kotitilallani ei ollut sonnia. Lehmät käytiin astuttamassa muualla. 

Hevosemme nimi oli Jaakko. Se oli toinen sana jonka opin kirjoittamaan. Ensimmäinen oli tietenkin oma nimeni. Rakastin Jaakkoa. Rakastin tallin tuoksua. Kerran sain päähäni kirjoitella Jaakon nimeä hiilellä. Innostuin vähän liikaa ja jouduin pesuhommiin. Opin, että hiili on vaikea pestä hirsi- tai lautaseinästä. 

Pellot laitettiin pakettiin. Hevosta ei enää tarvittu. Jaakko myytiin ja minä itkin kun Jaakkoa tultiin hakemaan. Leikö se ollut ensimmäinen rakkaan menetys jota surin ihan itkien. Erilaisia rakkaiden mentyksiä on sen jälkeen ollut monia. Luopuminen kuuluu elämään. Ikää tulee, lapset ovat perustaneet omat kodit. Fysiikka reistailee ja polvet rutisee. Myös äidistä on luovuttava jossain vaiheessa. 

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Psalmi 103:15 ja16.