| Näkymättömät pojat tervehtivät minua ensimmäisenä kun saavuin Joensuun taidemuseoon Reetta Gröhn-Soinisen veistosnäyttelyyn "Poijaat".  |
| Reetta Gröhn-Soininen, Näkymättömät pojat 2016, mänty, lateksimaali, 10-osainen, 40x200x20cm |
Pojat seisoivat vaitonaisina, aivan muina miehinä siinä. Ei niistä tiennyt mitä he odottivat tai minne olivat matkalla. Jos he olisivat olleet bussia odottavia poikia, he olisivat seisoneet huomattavan paljon kauempana toisistaan, kuten suomalaisilla on tapana. Ehkä he seisoivat koulun seinustalla ja katselivat tyttöjä, näennäisen välinpitämättöminä ja joutilaina, silti kuin arvioituttamassa omaa potentiaaliaan. Mielikuvituksen voi antaa lentää kun katselee näitä hahmoja jotka ensin näyttävät kovin persoonattomilta, mutta tarkastelun jälkeen alkavat kehittyä yksilöiksi joukossa.
 |
| Enkä! |
Koska itsekkin olin lapsena jonkinmoinen poikatyttö ja viihdyin myös rajuissa leikeissä, tämä näyttely oli kuin paluu menneisyyteen. Reetan Poikien ilmaisemat tunnetilat ja olemukset ovat universaaleja eikä niitä voi sitoa sukupuoleen.
Itsepäisenä ihmisenä tunnustan tunteneeni näitä "enkä!"-tunteita kohtalaisen usein, siis lapsena. Iän karttuessa vartalo on pyöristynyt ja luonne myös. Vai osaako aikuinen vain peittää enkä-tunteensa paremmin?
Ei kannata kuitenkaan liikaa antaa periksi. Mikään nössykkä ei kannata olla. Jos aina antaa vaan periksi tukahdetut tunteet patoutuvat ja voivat purkautua jopa sairastumisena.
Osaanpas-teoksessa pojan poskia raidoittavat lakkakyyneleet ovat hyvin liikuttavat. Tunsin myötätuskaa puupojan kanssa. Vanhempien sisarusten väitteet pikkusiskolle "sä oot vielä liian pieni, ei me voida ottaa sua mukaan, et sä kuitenkaan pärjää/osaa/jaksa" aiheuttivat näitä tunteita.
 |
Osaanpas!
|
Pakko oli näyttää miten reipas ja osaavainen olin. Sillä ehdolla pääsin mukaan etten valittanut, en jäänyt jälkeen, uskalsin, jaksoin, nielin kyyneleeni vaikka sattui enkä kielinyt jos joku teki jotain luvatonta.
Henkinen superviitta vaan harteille niin olin tyttö joka osasi, uskalsi vaikka syödä onkilieron ja juoksi yhtä kovaa tai jopa kovempaa kuin pojat.
Ihan tukkaputkella
PS. Mieleenpainuva ja inspiroiva taidenäyttely. Kiitos Reetta Gröhn-Soininen, kiitos Joensuun Taidemuseo "Onni", kiitos Museokortti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa :)