Kon marii ja respektii

VHS, tuo dinosauruksien aikainen tapa tuoda tallennettu liikkuva kuva ruutuihimme. Näitä videoita oli kertynyt meille melkoinen määrä. En oikein tiennyt mitä tehdä niille. Monet hauskat katseluhetket nousivat mieleeni kun katselin kasettipaljoutta. Niitä oli laatikoittain. Jokaisessa laatikossa luki kyljessä mitä kasetteja ja nauhoituksia laatikko sisälsi. Rakastan järjestelmällisyyttä, mutta mun on vaikeaa luopua tavaroista joihin liittyy rakkaita muistoja. Olen säilyttänyt myös lapsille kuuluvia tavaroita, leluja, kirjoja, keräilykortteja yms. Ajattelin, että tulee vielä aika jolloin he arvostavat ja jopa kaipaavatkin niitä ja niihin liittyviä muistoja.

Koko kuluneen vuoden olen heittänyt jotain pois, pikkuhiljaa. Tavaroista luopuminen on vaatinut asian työstämistä. Tarvitsenko tätä todella vielä, mikä merkitys tällä esineellä/tavaralla on mulle. Vähän kerrassaan olen laittanut niitä pois. Lahjoittanut kierrätykseen, kirpputoreille ja täyttänyt jätesäkkejä. Projekti jatkuu tulevana vuonna. Uskon vakaasti saavani elämäni parempaan hallintaan tällä tavalla.

Yllä olevat VHS-kasetit saivat uuden kodin henkilöllä joka rakastaa videoita ja VHS-formaatti on hänelle se juttu jonka hän hallitsee. Kasetteja katsellaan intensiteetillä ja volumeja säästämättä kunnes ne osataan ulkoa.

Vuosi vaihtuu pian. Itseasiassa noin kahdeksan tunnin kuluttua. Mä rakastan Suomea. Toisaalta välillä turhaudun Suomeen: rajoittuneisiin tapoihin nähdä ja tehdä, nurkkakuntaisuuteen, ahdasmielisyyteen, kateuteen ja pikkusieluisuuteen. Enpä itsekkään uskalla kehuskella olevani jotain muuta. Varmaankin olen aika keskiverto suomalainen.

Suomi on Suomi, eikä meidän tarvitse yrittää olla jotain muuta. Meillä ei ole mitään syytä tuntea kateutta muita maita kohtaan, mutta ei myöskään ylimielisyyttä. Ollaanpahan vaan ihan uniikki kansakunta muiden joukossa. Voidaan olla ylpeitä ihan tällaisina ilman mitään Pisa-menestyksiä. Voitais mitata itseämme sillä kuinka huolehdimme lapsistamme, nuoristamme, vanhuksistamme ja yleensäkin ottaen toisistamme. Omaan napaan tuijottamista vois vähentää ja varsinkin oman edun tavoittelua.

Respektii sukupolvelle joka eli sodan ja rakensi Suomea sen jälkeen. Yritetään olla tuhoamatta kaikkea sitä hyvää jota on sodan jälkeisinä vuosina saatu aikaan: sosiaaliturva, koululaitos, mahdollisuus opiskella, uskonnonvapaus, sananvapaus, lähes tasa-arvoinen yhteiskunta.

Ihanaa tulevaa vuotta 2017 kaikille.

Pidetään hauskaa ja ollaan todellisia läsnäolevia ihmisiä toisillemme.

Rakastetaan niin kuin huomista ei olisi.

Tehdään työtä niin kuin meillä olisi kaikki aika.

Nautitaan elämästä.

Talot nukkuu lumiset

Täällä eteläisessä Suomessa taitaa tulla musta joulu. Olin ihan fiiliksissä kun kävin viime viikonloppuna Savossa äitiä moikkaamassa. Lunta oli silleen kivasti että valaisi koko ympäristön, vaikka lähestyttiin vuoden lyhintä päivää. Auringon laskiessa taivas värjäytyi punaiseksi.

lapsuuskotini pihamaa, näkymä navetalle päin

Lunta oli satanut edellisenä päivänä n. 5 cm. Yleensä eräs isäntä samalta kylältä käy auraamassa pihan jos lunta on tullut paljon. Nyt lunta oli suht vähän eikä aurausta kuulunut eikä näkynyt. Saadakseni raikasta ilmaa ja liikuntaa tartuin kolaan ja innoissani kolailin koko pihan. Sen kolattuani siirryin naapurimökin pihalle.

Mokin tontti on aikoinaan lohkaistu kotitilastani ja oli äidinäitini koti. Sittemmin tontti on liitetty takaisin emätilaan. Äitini, mökin tyttö, avioitui naapurin nuoren isännän kanssa.

Energiaa puhkuen kolasin mökin pihan myös.

mummon mökki

Kerroin äidille mitä kaikkea olin kolannut.

Myöhemmin, kun menimme viikonlopun paikallislehteä hakemaan läheiseltä postilaatikolta, kuljimme mökin ohi. Sanoin äidille: "Katoppas kun Nikke on käyny auraamassa mökin pihan." Siihen äiti ihmetteli, että niinpäs on, mutta miksikähän ei ole käyny auraamassa talon pihaa.
Halusin vain näin testata äidin muistia. Eipä muistanut mun aikaisempia juttuja.
No, tietysti paljastin että mä vaan jekutin ja olin käynyt itse sen kolaamassa.
Saatiin hyvät naurut. Kiva, että se nauratti äitiäkin.

Äiti pärjäilee, mutta muisti on surkea.
Hän alkaa olla muistin puolesta siinä kunnossa, että tarvitsisi perään katsomista, esimerkiksi ruokaostoksilla. Kaupassa tahtoo mopo karata. Äiti ei paljon harkitse mitä ostaa ja kuinka paljon. Varsinkin jos hän on nälkäisenä kaupassa niin mukaan tahtoo lähteä enemmän kuin jaksaa syödä. Eikä hän kovin paljon jaksakkaan. Ruokahalu on huono, mutta onneksi vielä järkeilee että syötävä on että jaksaa, ja syö edes yhden lämpimän aterian päivässä.

Hyvä on myös se että äidin jokainen aamu alkaa kaurapuurolla jonka syö puolukan kanssa.

Sehän on oikeata supefoodia.

Itselle tuli tällä reissulla kova kaipuu asua maalla. Se taitaa olla aika epäkäytännöllinen unelma. Jokaisella pitäisi kuitenkin olla unelmia, vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan.

Unelmat auttavat jaksamaan vastoinkäymisistä huolimatta.

Unelmoin, siis olen.

Hemmottelua ja lohtupullaa

lohduttavat voipullat

Paksu Leidi ei ole mikään kodinhengetär. Tarkoitan, että koti on ihan vinksin vonksin ja pölyt hyppii välillä suorastaan silmille. Sisustus ei ole avotakkaa tai glorian sisustusliitettä nähnytkään, vaan on kerälyä kaikilta Leidin elämän aikakausilta (ja tietty myös Leidin paremman puoliskon elämän varrelta). Tässä kuitenkin asutaan ja eletään suht tyytyväisinä. Toki tavaraa vois olla tosi paljon vähemmän ja feng shui puuttuu, mutta sitä kohti pyrkiessä Leidi koettaa kykyjensä ja voimiensa mukaan hallita kaaosta, ruuanlaittoa ja siivousta. Tässä sopassa on kaikenlaisia projekteja joita Leidi inspiksen vallassa aloittaa ja sen laantuessa keskeyttää. Tietenkin Leidiä auttaa Mies. Hän imuroi kun pölytilanne alkaa olla sietämätön. Hän on myös mitä mainioin pihvien ja kalan paistaja, siis avuksi monessa. Mies myös aiheuttaa kaaosta kuten kuka tahansa keskiverto äijä, mutta Leidi kestää sen urheasti, kestäähän Mieskin Leidin projektit.

Kun Leidi haluaa hemmotella perhettään ja itseään tavalla joka ei ole liian vaikeaa ja sen pystyy saattamaan alusta loppuun ilman että jälkikäteen vallitsee kaaos, Leidi paistaa pullaa. Oikein innostuessaan syntyy korvapuusteja tai voipullia. Tällä hetkellä Leidillä on voipullakausi koska kaamoksen edetessä sen kestämiseen tarvitaan lohturuokaa joka sisältää tyhjiä hiilareita sokerilla ja rasvalla höystettynä.

Paksun Leidin voipullat ovat Pullia isolla P:llä. Muhevia, isoja, sokerilla karamellisoitua voita tihkuvia. Tavallisesti pulla leipoessa puolen litran taikinasta tulee n. 30-35 pullaa leipurista riippuen. Paksun Leidin voipullia taikinasta tulee tasan 16, siis koossa löytyy. Kuka sitä jaksaa pipertää, ei Leidi ainakaan.

Pullareseptin jokainen voi löytää jauhopussin kyljestä. Tärkeimmät niksit ovat: ei liikaa jauhoja ja alusta kunnolla jotta syntyy hyvä sitko. Voila! Se on siinä!

Kaamos saa tulla. Paksu Leidi perheensä kanssa herkuttelee Pullilla joulua odotellessa. Kyytipoikana kahvia, teetä, glögiä, limppaa, maitoa, kukin omien mieltymystensä mukaan.

Ihanaa ja levollista joulunodotusta ja -valmistelua kaikille.

Joulun odotusta

glögi ja pentik

Mun joulun odotus alkaa siitä kun teen glögitarjottimen. Tarjottimella on aina valmiina mukit lusikoineen, mantelit ja rusinat. Voi siinä olla glögiplörötkin jos joku sellaista haluaa lämpimikseen sekoittaa juomaansa.

Meidän viralliset glögimukit ovat Iittalan Tsaikka-lasit. Pidikkeet ovat kullanväriset, mutta pari hopeanväristäkin löytyy. Kuvassa sattuu olemaan Pentikin lasit, joiden poronsarvikuvio miellytti. Ostin ne muutama vuosi sitten kun jouluksi oli tulossa erityisen paljon vieraita. Ennätys taitaa olla 10 ruokailijaa joulupöydässä. Eipä meille taitaisi enempää mahtuakkaan, kerrostaloasuntoon. Rusina- ja manteliastiat olen ostanut Prismasta. Näitä purkkeja mulla on useita joten manteleitakin voi olla monessa muodossa: kokonaisina ja lastuina. Yleensähän tarjolla on mantelilastuja, mutta itse pidän enemmän kokonaisista.

Monta vuotta haaveilin Hackmannin Carelia aterimista kunnes lopulta lakkasin haaveilemasta ja ostin ne. Aterimet ovat klassisen kauniita, vaikka suunnitteluvuosi on 1963. Ne ovat muotoilultaan vain vuoden nuorempia kuin Paksu Leidi. Pikkulusikat ovat siis Carelian kahvilusikoita.

Mulle on tärkeää, vaikka en mikään suuri esteetikko olekkaan, että astiat joita käytän tuottavat iloa silmälle ja hyvän mielen. Käytännöllisyys on mulle osa estetiikkaa.

Tuntuu, että kaikki on kohillaan. Joulu saa tulla, minä olen valmis.

Hulahulaa

herukkahulahulaa

Ihan pakko laittaa tää kuva blogiin. Mielikuva hulahulaa tanssivista herukkapensaista oli niin kutkuttava.

Mitäs näistä alhaalla roikkuvista pilvistä ja räntäsateista, puskat ne vaan tanssii.

Elämä on kyllä niin rokkia. Tää ikä tuntuu just nyt ihan parhaalta. Mulla on omaa aikaa säätää kaikenlaista. Siis jos siltä tuntuu ja mieli tekee. Yleensä mun ei tee mieli säätää mitään sen kummempaa kuin olla vaan, mutta tärkeintä on se että on mahdollisuus.

Joulu lähestyy. Sekin on ihanaa. Parasta on kun perhe kokoontuu yhteen ja on hyvää ruokaa ja yhdessäoloa.

Perhe hyväksyy parhaiten mun outoudet ja päähänpistot. Se on se rakkaus joka saa hyväksymään. Perheen kanssa voin olla rento. Voin jutella kun jutututtaa ja olla rauhassa hiljaa jos en oo puhetuulella. Perheen kesken voin sanoa rehellisesti, että hei, nyt mä en jaksa. Ei tartte suorittaa.

Mä niin rakastan mun perhettä. 💓💖

Päähänpisto ja lomaa pukkaa

Tämmöstä menin sit tempasemaan. Kyllästyin suoriin hiuksiin ja päätin ottaa kunnon kiharat. Enpä arvannut että harmaat tulee noin selvästi näkyviin ja näytän mummolta. Mutta mitään en kadu. Sitä saa mitä tilaa.

Kunhan toi letti vähän kasvaa niin sit ne on paremmat.

Lomaa pukkaa ja aionkin lähteä vähän reissuun. Norwegian lennättää mut Rovaniemelle. Joulupukkiako lähden moikkaamaan? Ehkä, tai sit ihan jotain muuta.

Perästä kuuluu, sano torvensoittaja.

Isänpäivänä 2016

PIIKKILANKAKRUUNU

(räppi isälle)

Ennen isä aitaa
laittoi pellon laitaan
ettei lehmät karkaa.

Voi, isä-parkaa.

On paketissa pellot,

ei soi lehmänkellot.

Siispä turhaan hääritään

ja aita pois kääritään
kruunuksi oksaan näreen.

Tunnen vilunväreen 

kun talvi viiman heittää.

Kohta lumi pellot peittää.

Ja tähän vielä lisään

ei oo mulla enää isää.

Oi aika entinen!

Vanhan tallin ovi

Kävin tervehtimässä muistisairautta potevaa äitiäni Savossa. Siirryttiin talviaikaan, normaaliaikaan.

Äiti oli yllättävän pirteä, vaikka muisti tuntuu olevan joka kerta huonompi kuin edellisellä käyntikerralla. Hän on siinä vaiheessa, että tuoreet asiat eivät pysy mielessä. Hän toistaa samoja juttuja kerta toisensa jälkeen. Muistettavat asiat hän kirjoittaa muistiin, jos hoksaa. Käytössä on ihana perinteinen almanakka. Mummi, siis äidin äiti käytti samanlaista. Ehkä minä käytän samanlaista sitten kun tulen oikeasti vanhaksi. Äiti merkkaa asiat almanakkaan ja sitä hän käy katsomassa ainakin kerran tunnissa. Hän katselee sitä ja yrittää muistaa, ja sitten kertoo minulle kuin uutena asiana mitä menemisiä tulevilla viikoilla on. Minä aistin hänen hämmennyksensä heikkenevän muistin vuoksi, enkä voi tehdä asialle mitään. Tauti etenee omaa tahtiaan.

Oli sateinen ja sumuinen viikonloppu. Pilvet roikkuivat alhaalla. Tunsin itseni alakuloiseksi lepoon valmistautuvan luonnon keskellä. Kävelin tuttuja teitä ja polkuja katsellen ränsistyviä rakennuksia. Näky oli samalla ruma ja kaunis. Muistelin lapsuuden kokemuksia ja leikkejä.

Talli oli jotenkin mystinen paikka. Talli oli hämärä ja sen katto oli matalalla. Silti siellä asusti suurin eläin jonka tiesin, hevonen. Pienenä luulin että hevonen on lehmän mies. Ehkäpä siksi, että pienellä kotitilallani ei ollut sonnia. Lehmät käytiin astuttamassa muualla. 

Hevosemme nimi oli Jaakko. Se oli toinen sana jonka opin kirjoittamaan. Ensimmäinen oli tietenkin oma nimeni. Rakastin Jaakkoa. Rakastin tallin tuoksua. Kerran sain päähäni kirjoitella Jaakon nimeä hiilellä. Innostuin vähän liikaa ja jouduin pesuhommiin. Opin, että hiili on vaikea pestä hirsi- tai lautaseinästä. 

Pellot laitettiin pakettiin. Hevosta ei enää tarvittu. Jaakko myytiin ja minä itkin kun Jaakkoa tultiin hakemaan. Leikö se ollut ensimmäinen rakkaan menetys jota surin ihan itkien. Erilaisia rakkaiden mentyksiä on sen jälkeen ollut monia. Luopuminen kuuluu elämään. Ikää tulee, lapset ovat perustaneet omat kodit. Fysiikka reistailee ja polvet rutisee. Myös äidistä on luovuttava jossain vaiheessa. 

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Psalmi 103:15 ja16.

Paksu on edelleen paksu

Ei oo totta: ulkona sataa räntää. Pitää kai uskoa että syksy on jo pitkällä.

Alkutöiksi poistin vanhat blogisivut koska en ollut päivittänyt niitä kolmeen vuoteen. Mihin ihmeeseen tuo aika on kulunut? Hengissä pysymiseen, uskoisin.

Tää Leidi on ollut hyvin hyvin saamaton. Läppäri hajosi jo kauan sitten, joten blogin pitäminen jäi. En ole tehnyt käsitöitä. Pari kirjaa on kesken. Ja ennen kaikkea en ole laihtunut. Vaan enpä ole lihonnutkaan.
Töissä kylläkin olen paiskinut hommia olan takaa. Usein tunteja laskematta, vaikka pitäis. Kotona sitten ei meinaa jaksaa tehdä mitään.

"Ja minä itse miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden", runoili Eino Leinokin. Voinko hyväksyä itseni tällaisena kuin olen: vatsarepun, jenkkakahvat, selluliitin, muhkeat allit, kaksoisleuan, luomet ja maksaläiskät, pihtipolvet, roikkutissit ja harmaantuvat hiukset? Voinko hyväksyä ajoittaisen saamattomuuteni? Jos pystyn siihen niin voinen hyväksyä myös kanssakulkijani sellaisena kuin he ovat yrittämättä muuttaa heitä. Jos osaan iloita itsestäni, voin iloita myös muista.

Jatkuva itsensä tarkkailu ja piiskaaminen johtaa oman napansa ympärillä pyörivään elämään. Tuhlaan rahaa ja aikaa siihen, että täyttäisin kriteerit joita ei voi kukaan täyttää. Olen itse luonut ne kriteerit päässäni. Suurena apuna ovat toimineet niin moninaiset tahot etten pysty niitä kaikkia tässä edes nimeämään. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan.

Jumala hyväksyy minut tällaisena vajavaisena ihmisenä. Hän rakastaa minua. Kuinka minulla olisi kanttia vaatia itseltäni ja muilta enemmän? Opettelen olemaan minä ja kohtaamaan toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Puutteellinen riittää.

Onneen ei tarvita missin ulkonäköä ja kultivoitunutta seurapiiriä. Onni on sisäinen tila jota minulta ei voi ottaa pois.