Missä nyt mennään 7/2017?

Rakas blogi, siitä on jo pitkä aika kun viimeksi tapasimme. Neljän viikon loma ja yksi viikko töitä on takana. Olen potenut huonoa omaatuntoa vähäisestä yhteisestä ajastamme, mutta olet ollut ajatuksissani usein. Lukuisia kertoja olen päättänyt että teen ensin tämän ja tämän homman, sitten minulla on aikaa seurustella sinun kanssasi. Mutta tunnethan minut: olen "minä-vielä-leidi". Aina on joku homma tai projekti kesken joka pitäisi vielä tehdä ensin, sitten olisi aikaa blogata. Kiitos, että olet kärsivällisesti odottanut pientä yhteistä juttutuokiotamme. Haluan sanoa: olet minulle tärkeä, kiitos että olet olemassa.

Huumaavasti tuoksuvan jasmikkeen alta kuljetaan Hvitträskin englantilaiseen puutarhaan.

Oltuani viikon töissä, vanha vaiva nosti päätään, lauantaimigreeni. Perjantaina työviikon päätteeksi on niin ihana rentoutua saunan lämmössä. Jännittyneet niskahartialihakset rentoutuvat ja suurempi määrä verta virtaa vapaammin aivoihin. Sitähän minun pää ei kestä, vaan lauantaiaamuna, joskus jo yöllä, herään järkyttävään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Jos ehdin ajoissa ottamaan lääkettä, vahvan annoksen ibuprofeiinia tai parasetamolia, saattaa pääni selvitä aamuun mennessä. Eilen ei käynyt niin. Oli pakko jatkaa unia lähes puolille päiville. Sitten helpotti.

Kultsi kyseli olisiko toiveita mitä tehdään tai minne mennään. Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset haluavat ihan vapaaehtoisesti jo museoon ja ovat kulttuurin suurkuluttajia. Minäkin olen tullut ulos kaapista ja ilmaissut suuntautumiseni julkisesti. Valintani ei siis yllättänyt Kultsia kun halusin jotain kulttuuriin liittyvää. Emme olleet aiemmin käyneet Hvitträskissä, joten sinne päätimme suunnata. Pilvet lupailivat paikoittaisia kuurosateita, mutta halusin pukeutua kesäisesti kukkamekkoon ja totutella sääretpaljastavaan hamepituuteen. Sääreni ovat nykyään enemmän ympäristörikos kuin kulmakunnan kaunistus, mutta niiden kanssa on opittava elämään. Vielä olkihattu päähän ja muumimammanlaukku käsivarrelle ja olin valmis tutkimusretkelle.

Ruokasalin oleskelunurkkaus jossa Eliel ja Loja Saarisen suunnittelema ryijy. Ryijyn kuvat kertovat elämästä Hvitträskissä.

Mitä Hvitträskistä voin sanoa? Se on Vitträsk nimisen järven rannalla Kirkkonummella arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen-yhteisprojekti 1900-luvun alkuvuosilta. Kansallisromanttisen aatteen mukaisesti maalle asumaan halusivat he. Minun kaltaiselle design- ja arkkitehtuurifriikille se on paratiisi maan päällä. Jokainen yksityiskohta rakennuksessa ja sisustuksessa on viimeiseen asti hiottua tyyliä; kansallisromantiikka, art nouveau, jugend. Joka nurkan takana on uusi yllätys, huone, tila, seinä, portaat, fresko, takka, kynttiläkruunu, ryijy, kaluste.

Edellisen tilan takka. Freskomaalaukset ehkä Emil Wikströmin käsialaa.

Suloinen huone kukkien kasvatukseen.

Näkymä kukkahuoneen parvekkeelta.

Ihastuttavia sopukoita ja huoneita lukemattomissa eri tasoissa.

Romeo, täällä Julia.

Portaat rantaan saunalle.

 Näkymiä talon ulkopuolelta.

Välietappina nautimme kahvia ja teetä piharakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa.

Tunnelmallisella sisäpihalla kuuntelimme lähestyvää sadetta

Huumaavasti tuoksuvan jasmikkeen alitse johti portti englantilaiseen puutarhaan. Monien kukkien kukinta oli jo ohi, mutta jotkin pionilajikkeet nuokuttivat raskaita kukintojaan kohti ohikulkijaa. Vähän tuoksuttelin niitä ja keräsin kesän ihanuutta hajupankkiini talven varalle.


Olen onnellinen, että sain kokea tämän kaiken. Täydelliseksi kokemuksen tekee se että sain jakaa sen rakkaimman ihmisen kanssa.

Täältä tullaan, loma!

Suljin kotioven viimeisen kerran lähes kuukauteen.

kotiovi

Maisema kulkee filminauhana. Auringonpaiste ja vihreän eri sävyt hellivät aivojani. Vuoroin siniset lupiinit, puna-ailakit, valkoiset koiranputket ja keltaiset leinikit laikuttavat vihreän pientareen. Onnibus vie minut kauemmas onnesta ja lähemmäs onnea, samanaikaisesti. Kultsi jäi vielä viikoksi töihin. Tunnen jo ikävää vaikka olemme olleet erossa vasta puolitoista tuntia. Mökillä on ihanaa, mutta tunnelma on kuitenkin alavireinen ilman häntä. Olen tottunut jakamaan ajatukseni, maiseman, luonnonilmiöt, linnunlaulun, päähänpälkähdykset, ruuanlaiton, syömisen ja saunomisen hänen kanssaan. Tahdon aamu-uintikaverin jonka kanssa voin uinnin jälkeen nauttia aamuteeni kuistilla istuen. Minulle olemme kuin yksi ja silti kaksi. Elämästämme on kulunut jo huomattavasti enemmän yhdessä kuin erikseen. Ymmärrän surun ja kaipuun kun pitkäaikainen kumppani kuolee, enkä tarkoita nyt lemmikkiä.

Minne ovi on raollaan?

Olin luvannut äidille tulla heti kun loma alkaa. Äiti odottaa jo kovasti seuraa. Soitin hänelle eilen aamulla että tulen tänään illalla. Siitä huolimatta hän soitti illalla että missäs kohtaa olen tulossa. Eipä muisti kantanut aamusta iltaan, vaikka kalenterissakin luki että tänään. Tuokin tekee surulliseksi. Joskus mietin, että vaikka siellä olisi ollut joku aivan hetki sitten, tunteeko äiti heti yksinäisyyttä kun on yksin koska ei muista edellistä kävijää. Siis onko äidin olo yksinäinen kaiken sen ajan kun muita ei ole näkyvissä? Silloinhan hän olisi kuin pieni vauva jolle henkilö on olemassa vain sen hetken kun hänet näkee. Siihenkö ollaan menossa?  En tiedä mitä äiti muistaa. Täytyykö pian ottaa oletusarvoksi ettei muista mitään tuoreita ja uusia asioita, vain vanhat muistot ja niitäkin valikoidusti, välillä muistaa, välillä ei.

Ja kaikki on niin ihanasti rempallaan.

Ihmeen paljon tavaraa sain mahtumaan kassiin. Kumisaappaat, lenkkitossut, sandaalit, vaatetta kylmään ja lämpimään säähän, ja paljon muuta, lakanatkin. Bussikuski kysyi, että kiviäkö siellä on, kun nosti kassin bussin tavaratilaan. Tuttu mies tulee hakemaan bussilta ja vie mut "mummolaan". Olen kiitollinen siitä. Joku taksi jää nyt ilman asiakasta.

Tämä oli näkymä viime käynnillä helatorstain paikkeilla.

Koko viime kesän kerrostalomme oli pussissa parveke- ja julkisivuremontin takia. Nyt on lasitukset, uudet lattiat ja kaiteet ja kaikki. Laitoimme jo syksyllä parvekkeelle valot. Alkukesästä ostin kukat, laitoin räsymatot lattialle ja vein lehtikaktuksetkin valohoitoon partsille. Parveke on nyt kaunis ja viihtyisä. Jos en olisi luvannut mennä mökille, olisin riemumielin jäänyt vielä hengailemaan kotiin ja odotellut että pääsemme Kultsin kanssa yhtä aikaa reissaamaan. Tällä hetkellä kaipaan kotiin, kun en ole vielä missään, vasta matkalla. Tämä tunne helpottaa kunhan pääsen mökille.

Nyt on vihreämpää 💚

Tukkaputkella olen lomalla. Mieliala vaihtelee sään mukaan auringosta sateeseen, onnesta ikävään. Mutta lomalla ollaan. Kultsia ootellessa seurustelen äitimuorin kanssa; keskustelemme samasta asiasta monta kertaa. Kun ei oo maailman pisin pinna niin tuota juttujen jumitusta ei aina meinaa jaksaa. Tämä on kuitenkin mulle hyvä koulu kasvattaa toleranssia muidenkin kuin lasten kanssa.

Mission impossible completed!

Tehtävä 10/10 hiihtoa on nyt hoidettu. Latu oli aivan järkyttävän jäinen. Niin jäisellä ladulla en ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt ja en halua enää koskaan niin kurjalla ladulla hiihtääkään.

Sää oli kuitenkin kuin morsian ja olisi ollut suorastaan häpeä olla lähtemättä hiihtämään. Pururadan latu olisi varmaankin ollut hyvässä kunnossa koska siellä oli hiihtokisat. Sinne ei kuitenkaan ollut menemistä kun siellä oli just ne kisat.


Varovasti hiihtelin etten kaatuisi. Se olisi voinut olla hyvinkin kohtalokasta murtuneelle häntäluulleni, ja muutenkin.

Lähinnä tasatyöntöä lykkäämällä menin eteenpäin.

En voi kehua menneeni tukkaputkella muuten kuin henkisesti.

Itseasiassa tukkaputkella on mun henkinen tila :)



PS. Eilen käytiin huonekaluhaaveilureissulla ja miten kävikään? Tilattiin sitten sohva ja lököilytuoli mekanismilla. Saatiin valita vielä mieleiset kankaat niihin. Toimitus viiden viikon kuluttua. Kivakiva!

Kulttuurisunnuntai

Meillä oli Kultsin kanssa erilaiset toiveet siitä mitä kulttuuria tänä sunnuntaina harrastettaisiin (siis 26.2.2017 viikko sitten, päivitys tulee vasta nyt). Mun teki mieli mennä museoon tai johonkin vastaavaan. Kultsin suunnitelmissa oli penkkiurheilu ja Lahden MM-kisojen seuraaminen. Onneks murua ei haittaa vaikka lähtisin yksin, toisaalta hänellä täytyy olla ittellään mielekästä tekemistä siksi aikaa. Kulttuurikohteekseni valikoitui WeeGee helpon saavutettavuutensa ansiosta ja että saman katon alta löytyy koettavaa moneen eri makuun.

WeeGee-keskus, Espoo

 Saman katon alta löytyy modernin taiteen museo Emma, Espoon kaupungin museo Kamu, Kellomuseo ja Lelumuseo. Emmassa olen käynyt montakin eri näyttelyä katsomassa, yksi vaikuttavimmista oli Miró, mutta muissa kohteissa en ollut aiemmin käynyt. Siispä tällä kertaa valitsinkin Kamun ja sukelsin Espoon historiaan.

Hylkeenpyytäjien asumus muinaisen Espoon alueella/Kamu

Kamun aulassa tulijaa tervehtii vastaanottotiskin lisäksi rekonstruoitu asumus jollaisessa muinaiset hylkeenpyytäjät olivat asuneet Bosmalm-nimisessä saaressa. Ensimmäisten asukkaiden arvellaan tulleen Espoon alueelle n. 10 000 vuotta sitten. 

Mammutin poskihammas /Kamu

Pikkuvitriinin hämärässä on vaalea luunpala joka on kuulunut radiohiiliajoituksen perusteella
43 000 vuotta sitten eläneen mammutin poskihammas-kalustoon.








Pääsin kokeilemaan myös kivikautisia tulentekovälineitä. Jousen näköisellä vehkeellä pyöritin puukapulaa joka ikävästi nuljui käsittelyssäni. Ei syttyisi tuli mun tulentekotaidoilla noilla vehkeillä kovinkaan nopeasti. Harjoitusta lisää niin sitten saattaisin saada savun nousemaan.

Latttiakartta Kauklahden kylästä lasitehtaan aikoina/Kamu

Sitten tuli kuulutus, että ohjattu kierros alkaa hetken kuluttua. Aiheena oli Kauklahden Lasitehtaan historia ja tuotanto. Mua tietty kiinostaa melkein kaikki teolliseen muotoiluun liittyvä joten liityin porukkaan.

Kauklahden Lasitehtaan tuotantoa/Kamu

Saimme tietoa lasinvalmistuksen historiasta, tehtaan alusta, kukoistuksesta ja yhdistymisestä Riihimäen Lasiin,  sekä työläisten olosta ja elämästä tehtaassa ja vapaa-ajalla. Näytteillä oli myös tietysti Kauklahden Lasitehtaan tuotteita eri aikakausilta. Tehdas oli erityisen tunnettu ns. maitolasista.

Kauklahden Lasitehtaan tuotantoa/Kamu

Kartta vanhoista asuinpaikoista Espoon alueella/Kamu

Ohjatun kierroksen jälkeen jatkoin Espoon historiaan tutustumista.



Aiemmin Espoo oli tuntunut hajallaan olevien taajamiensa vuoksi kovin epämääräiseltä kaupungilta.



Kamu-kierroksen jälkeen ymmärsin miten Espoo oli muodostunut monesta eri kylästä, jotka olivat rakentuneet toiset kartanoiden ja toiset teollisuuslaitosten ympärille.

Mankbyn kylä 1500-luvulta/Kamu

Ajatus, että alueella on ollut asutusta jo tuhansia vuosia eKr, antoi syvyyttä Espoo-näkemykseeni. Espoosta tuli mielenkiintoinen paikka jonka historia alkoi elää mun ajatuksissa.














Tuo historia-aspekti oli siinäkin mielessä kiinnostava juttu että Matinkylä ja Finnoo olivat aikoinaan merenpohjaa joka pikkuhiljaa kohosi. Kultsi asui nääs lapsuusvuosinaan siellä "merenpohjassa".






Myymälästä lähti mukaan puusta sorvattu hyrrä, messinkikulkusia ja lapsille tarkoitettu työkirja Espoon historiasta. Kirja kertoi kuvitteellisista Anna ja Olaf nimisistä sisaruksista jotka elivät 1500-luvulla Mankby-nimisessä kylässä.

Lopuksi join kupin teetä ja karjalanpiirakan kahvilassa. Teelaadut olivat kaikki jotain orgaanista enkä löytänyt mieleistä makua. Ei earl greytä. Jotain siedettävää löytyi kuitenkin. Join mieluummin kuin olin juomatta.

Sit ajelin kotiin.

Iivo ja Sami hiihtivät sillä aikaa parisprintin MM-pronssia. Jeee!

Siis ihan kiva päivä.

Ars longa, vita brevis

Näkymättömät pojat tervehtivät minua ensimmäisenä kun saavuin Joensuun taidemuseoon
Reetta Gröhn-Soinisen veistosnäyttelyyn "Poijaat".

Reetta Gröhn-Soininen, Näkymättömät pojat 2016, mänty, lateksimaali, 10-osainen, 40x200x20cm 

Pojat seisoivat vaitonaisina, aivan muina miehinä siinä. Ei niistä tiennyt mitä he odottivat tai minne olivat matkalla. Jos he olisivat olleet bussia odottavia poikia, he olisivat seisoneet huomattavan paljon kauempana toisistaan, kuten suomalaisilla on tapana. Ehkä he seisoivat koulun seinustalla ja katselivat tyttöjä, näennäisen välinpitämättöminä ja joutilaina, silti kuin arvioituttamassa omaa potentiaaliaan. Mielikuvituksen voi antaa lentää kun katselee näitä hahmoja jotka ensin näyttävät kovin persoonattomilta, mutta tarkastelun jälkeen alkavat kehittyä yksilöiksi joukossa.

Enkä!

Koska itsekkin olin lapsena jonkinmoinen poikatyttö ja viihdyin myös rajuissa leikeissä, tämä näyttely oli kuin paluu menneisyyteen. Reetan Poikien ilmaisemat tunnetilat ja olemukset ovat universaaleja eikä niitä voi sitoa sukupuoleen.


Itsepäisenä ihmisenä tunnustan tunteneeni näitä "enkä!"-tunteita kohtalaisen usein, siis lapsena. Iän karttuessa vartalo on pyöristynyt ja luonne myös. Vai osaako aikuinen vain peittää enkä-tunteensa paremmin?


Ei kannata kuitenkaan liikaa antaa periksi. Mikään nössykkä ei kannata olla. Jos aina antaa vaan periksi tukahdetut tunteet patoutuvat ja voivat purkautua jopa sairastumisena.

Osaanpas-teoksessa pojan poskia raidoittavat lakkakyyneleet ovat hyvin liikuttavat. Tunsin myötätuskaa puupojan kanssa. Vanhempien sisarusten väitteet pikkusiskolle "sä oot vielä liian pieni, ei me voida ottaa sua mukaan, et sä kuitenkaan pärjää/osaa/jaksa" aiheuttivat näitä tunteita.

Osaanpas!

Pakko oli näyttää miten reipas ja osaavainen olin. Sillä ehdolla pääsin mukaan etten valittanut, en jäänyt jälkeen, uskalsin, jaksoin, nielin kyyneleeni vaikka sattui enkä kielinyt jos joku teki jotain luvatonta.

Henkinen superviitta vaan harteille niin olin tyttö joka osasi, uskalsi vaikka syödä onkilieron ja juoksi yhtä kovaa tai jopa kovempaa kuin pojat.

Ihan tukkaputkella

PS. Mieleenpainuva ja inspiroiva taidenäyttely. Kiitos Reetta Gröhn-Soininen, kiitos Joensuun Taidemuseo "Onni", kiitos Museokortti.

Ylämäkkee, alamäkkee

Toivuin noidannuolesta levon ja lääkkeiden sopivan combon ansiosta. Kolme päivää töitä ja kauan odotettu talviloma alkoi. Suunnitelmissanihan oli hiihtää ne loput 7/10 kertaa, kun 3/10 oli jo hiihdetty Nummelanharjun maisemissa eli lentokenttää ympäri.

Loma aloitettiin siirtymällä itäisempiin ja lumisempiin maisemiin, siis lapsuuden maisemiin

Paksu Leidi hiihtää

Varkauteen. Eka päivänä läksimme Vattuvuoren lähistöltä hiihtelemään kohti Honkapirttiä. Latu oli muuten erinomaisessa kunnossa mutta ehkä hieman jäinen ja kova kun lunta oli vähänlaisesti. Pakkasta kymmenisen astetta. Luisto hieman nihkeää kun skinisuksilla hieman töksähteli ajoittain.

Tulimme ison mäen harjalle (mun mielestä). Katselin arkana alas kaartavaa latua ja kysyin ohi hiihtävältä naiselta onko mäki kovinkin hurja. Nyt kuulemma menettelee, mutta jäisellä kelillä oli ollut pelottavaa laskea. Kiitin tiedosta. Kultsi rohkaisi että jos tasapaino menee niin kaadu vaan pepullesi. Varoen läksin mäkeen, vauhti kiihtyi ja pelotti, mutta yritin pitää pääni kylmänä. Olin jo aika alhaalla, vauhti kylläkin kova, kun sukset muutaman kerran hieman otti nihkeästi latuun ja tunsin tasapainoni horjuvan. Yritin pitää tasapainon, mutta se oli menoa jo. Painovoima on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa. Siispä kaaduin ylivoimaisen painovoimani vetämänä pepulleni, mielestäni hyvin hallitusti. Tömähdys ja ahteri kynti latua.

Nopeasti vedin sukset ladulta sivuun ettei Kultsi perässä laske päälle. Sitten nousin ylös ja laskin mäen loppuun.

Persaus oli kyllä kipeä, mutta ei se matkan jatkumista estänyt kun mun hiihtotyyli ja vauhti on aika hidas.

Honkapirtti

Hissun kissun saavuimme Honkapirtille ja saimme kahvit ja teet kera pullan. Takassa paloi tuli ja sisällä oli ihanan lämmintä ja viihtyisää. Ikkunoista avautui näkymä alhaalla virtaavalle Osmajoelle. Vaan nytpä huomasin istumisen tekevän kipeää. Varoen istuin etunojassa jottei häntäluun alue osuisi penkkiin.

Päätimme, että Kultsi hiihtelee takaisin autolle ja tulee hakemaan sitten mua.


Mikäpä siellä lämpimässä pirtissä oli odotellessa toisen teekupposen ääressä, paitsi että peräpäätä juili ikävästi.

Illalla lämmitettiin sauna ja varovasti istuskelin löylyissä vain toisella kankulla.

Nukkuminen oli sitten taas ihan oma juttunsa. Selällään en voinut nukkua ollenkaan ja heräsin aina kun kylkeä piti kääntää.

Komminsilta pohjoisesta kuvattuna

Seuraavana aamuna päätimme lähteä hiihtämään tasaiselle ja tällä kertaa molemmat omaa vauhtiamme. Katsoimme reitin joka lähti Viltinrannan venelaiturin lähistöltä ja latu myötäili Kommilan rantaa.

Latu oli melkoisen jäinen ja roskainen. Kultsi meni omaa vauhtiaan ja minä varoen omaani.

Kommilan rantaa

Lipsahtelu ja suksien nuljuminen jäisellä ladulla sattui häntäluun seutuun. Hiihtelin Komminsillan ali ja vähän matkaa eteenpäin jäällä, mutta en mennyt Kankunharjun maastoon koska siellä latu olisi muuttunut mäkiseksi.


Viltinrantaan palasin jäätä myöten. Ei kovin kummoinen latu, mutta kelpasi ja ei ollut roskia kuten rantametsikössä kulkevalla ladulla. Joku oli kai hiihdellyt siitä ja muut perässä. Kaipasin kyllä koneella tehtyä latua. Mielestäni se olisi ollut aivan mahdollista tehdä sinne. Kuitenkin Varkaudessa on hyvä latuverkosto ja olen siitä ylpeä ja kiitollinen. Ehkäpä paremman lumen talvena pääsen nauttimaan siitä täysipainoisemmin nyt kun mulla lopultakin on sukset.


Viltinrannassa pakkasin sukset autoon ja soitin Kultsille. Hän oli ehtinyt Vattuvuorelle ja kahville. Sopi tulla hakemaan.


Puolella kankulla istuen ja pakaroita vuorottelemalla pärjäilin illan. Ja olihan mulla mukana tulehduskipulääkettä ja Voltaren-voidetta paikallisesti käytettäväksi, onneksi. Mutta ei haavettakaan, että voisi istua pehmeällä sohvalla tai sohvatuolilla ihanasti takanojassa loikoillen. Kumartelu, kyykistely ja kaikenlainen pukeminen/riisuminen oli ihan tuskaa. Pisti miettimään miten tästä loma jatkuisi. Toivoin kaiken olevan paremmin aamulla. Hiihtämäänhän tänne oli tultu. No, toki myös äitiä moikkamaan ja auttamaan.

Aamulla ajattelin, että jotain tässä täytyy tehdä. Jos en ole työkuntoinen niin olenko sitten lomakuntoinenkaan. Paras käydä lääkärillä arvioituttamassa tämä tilanne. Persseutu kun ei vaan tuntunut tokenevan vaikka aika kuluu.

Niinhän siinä sitten kävi, että Varkauden terveyskeskuksen päivystyksessä lääkäri totesi häntäluun murtuneen. Ei sitä edes kuvattu, niin ei kuulemma yleensä tehdä, vaan asia todettiin tunnustelemalla. Paranee ajan kanssa sanoi lääkäri. Voi olla pitkäänkin kipeä ja ajoittain vaivata parannuttuaankin. Jee!!! Eipä ollut hyviä uutisia.

Ma-pe sairaslomaa. Soitin töihin ja ilmeisesti loma siirtyy saikun takia.

Näkymä Oravin kanavaan Saimaa Holidaysin ravintolasta

Aikaa oli kulunut ja harmitti ja itketti. Tarkoitus oli ollut lähteä Linnasaaren kansallispuistoon kun sääkin oli aivan mahtava. Sitten ryhdistäydyin, pakkasimme Kultsin kanssa tavarat pikaisesti ja lähdimme Oraviin.

Kultsi lähti retkiluistelemaan ja mä jäin Saimaa Holidays Oraviin odottelemaan. Söin porokeiton ja kirjoittelin vähän päiväkirjaa. Kattelin maisemia ja vaihtelin istumapainoa kankulta toiselle. Voi tätä riesaa.


Nyt ollaan jo Pohjois-Karjalassa anoppilassa. Pers särkee. Ei tästä selviä kuin ajan kanssa, mutta en ole niitä kaikkein kärsivällisimpiä tyyppejä.

Näillä mennään, ehkä ei tukkaputkella, mutta antaa ajan kulua niin kaikki kyllä paranee pikkuhiljaa.

Huumeessa

Ihana pakkaspäivä ulkona ja mä joudun potemaan sisällä.

Selkä irtisanoi itsensä ja hengittäminenkin tekee kipeää.

Noidannuoli iski oikean lapaluun ja selkärangan välisiin lihaksiin.

Olihan mulla lääkkeet valmiina kotona ja niitä otinkin heti lauantaiaamuna kun heräsin selkä kipeänä. Särkylääkettä ja relaksanttia. Niillä tää vaiva on yleensä helpottanut päivässä tai parissa.

Tähän asti pilatesrulla on ollut pettämätön selän kuntoonlaittaja lievemmissä tapauksissa, mutta ei tällä kertaa. Lauantaiaamun rullailun tuloksena selkä ärtyi ja tilanne vain paheni. Mistäpä olisin tiennyt että ilmeisesti lihas oli tulehtunut.

Kun sunnuntaina selkä oli vielä huonompi kuin lauantaina, päätin käydä heti maanantaina työterveyslääkärillä. Toiveena oli saada joku kipupiikki selän lihakseen. No, saahan sitä toivoa. Lääkitys oli kuulemma ihan oikea, vain relaksantti vaihdettiin vahvempaan.

Nyt sit vaan selkää lepuutetaan että kipu rauhoittuu ja tulehdus laantuu. Otan Voltarenia ja Sirdaludia sisäisesti ja sit vielä Voltaren-voidetta selkään niin avot. Pari päivää pois töistä ja toivon mukaan sitten selkä on työkuntoinen. Kyllä tämä tästä. Pää vaan menee sekaisin noista relaksanteista. Aina hetki lääkkeenoton jälkeen tulee väkisinkin uni, mutta se kai parasta lepoa selälle; totaalinen rentous.

Näillä mennään kun muuta en voi.

Ristiriitoja

Sunnuntait ovat ristiriitaisia päiviä. Aamulla on ihana nukkua niin pitkään kuin unta riittää ja vähän pitempäänkin. Koko päivä ilman mitään velvoitteita (käyn laittamassa uutta musaa Spotify:hin). Toisaalta: pyykkikori pursuaa (käyn laittamassa yhden koneellisen pyykkiä pyörimään), joulukamat huutaa järjestelyä ja pakkaamista odottamaan seuraavaa joulua (käyn ottamassa valokuvan joulukamoista),

voisin kokeilla pataleivän tekemistä ja pullaakin vois leipoa (teen pataleipätaikinan kohoamaan huomista varten ja peltipullataikinan), aurinko paistaa ihanasti ja vois lähtee ulos kun pitäis liikuntaakin harrastaa (tyynnytän huonon omantuntoni: kotityöt käyvät liikunnasta) tai vois tietenkin siivota kun kaikki pölyt näkyvät ärsyttävästi (käyn ottamassa imurin esiin, että muistan imuroida), ikkunatkin ovat likaisia,  pino mielenkiintoisia kankaita odottaa luovaa ompelijaa ja pari kirjaakin on kesken lukemisen. Vaan mitä jos kirjoittaisinkin blogitekstin tästä kaikesta? Voinhan välillä pompata tekemään hommia, jos ajatus ei kulje.

Se onkin kumma juttu miten ajatus lentää kun olen vaikka hiihtämässä. Kaikenlaiset hyvät pohdinnat pyörii päässä ja mieleen tulee, että näistä vois kirjoittaa blogiin. Sitten kun olen kotona, en enää muista niitä lennokkaita ajatuskulkuja ja viisaita päätelmiä. Se on tää ADD tai joku muu hieno kirjainyhdistelmä.

Tarvittiin 50 vuotta elämänkokemusta, luettuja artikkeleita, keskusteluja ja lastenhoitajan opinnot ja ammattikirjallisuutta että tajusin, että se minkä koen saamattomuudekseni onkin jokin häiriö aivotoiminnassa. Sen myötä tajusin, että niinhän se tietenkin on, tyttärelläkin on todennäköisesti sama ongelma tai lahja, miten sen nyt ottaa. Ja isälläni myös ja varmaankin joillakin sisaruksillakin. Tää juttu on periytyvä. Tuo oivallus selitti myös sen miksi tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi pikkulapsesta alkaen. Tämä valtava kuhina pään sisällä jota en saa jäsentymään muuten kuin joko uppoutumalla 110% johonkin tai tekemällä monta eri asiaa yhtä aikaa tai vuorotellen. Jalkoja täytyy välillä heilutella tai hytkytellä että keskittyminen ei herpaantuisi. Monta projektia on kesken ja jotain saan valmiiksikin. (Mutta nyt mun täytyy mennä katsomaan mitä pullataikinalle kuuluu.)

(Pesukone piippasi kesken pullasession joten otin märät pyykit koneesta ja laitoin uuden satsin pyörimään, sitten laitoin peltipullan pellille kohoamaan...ai niin, voisin käydä ottamassa kuvan siitä.)

Peltipulla kohoamassa, päällä mantelilastuja ja raesokeria

Kaksi tuntia on kulunut siitä kun aloitin tämän homman. Toki tekstiäkin on syntynyt ja muitakin hommia tehty ja hiihtoa seurattu telkkarista ja Egotrippiä kuunneltu ja Kultsin kanssa seurusteltu kun hän tuli luistelemasta. Tällaista mun elämä on. Mun täytyy tehdä jotain tylsää välillä, että saan tämän kuhinan päästäni lamaannutettua. Pelaan poksia tai täytän sudokuja tai katson jotain tallentamaani ohjelmaa.

Saan asioita aikaiseksi kun vauhti on päällä, mutta asialla on kääntöpuoli. Moni homma jää myös puolitiehen. Saan nerokkaita ideoita (omasta mielestäni), laitan ne alulle, mutta en saata niitä loppuun. Tavaraa kertyy nurkkiin ja joudun todenteolla tsemppaamaan päästäkseni niistä eroon; kas, kun niitä voi tarvita joskus. Jos joku homma on vastenmielinen, kuten esimerkiksi pölyjen pyyhkiminen vitriinistä, lykkään ja lykkään sen tekemistä ja asia vaivaa mua ja syö mun energiaa.

Tää välittäjäaineen ongelma aivoissani aiheuttaa myös sen etten aina tajua ihmisiä, näen asian vain omalta kannaltani ja saatan möläyttää jotain harkitsematonta koska on niin suuri tarve ilmaista oma mielipide. Siksi yritän olla aika hiljainen, vaikka ei se aina onnistu. Toisaalta aistin ihmisistä jos asiat eivät ole kunnossa, sitä on vaikea selittää, mutta se aiheuttaa mulle välillä ahdistusta tai vähintäänkin epämukavuutta. Kultsi ärsyyntyy välillä kun kainalossa istuessani silitän jotain samaa kohtaa hänen kädessään niin kauan että se alkaa tuntua epämukavalta, enkä itse edes huomannut tekeväni sitä. Tai vispaan jalkaani niin ettei hän saa hetken rauhaa.

Valmis peltipulla

(Käyn ottamassa peltipullan uunista.)
Tänään saan joitakin hommia tehtyä valmiiksi, ainakin peltipulla on jo valmista ja pyykkiäkin olen pessyt pari koneellista. Vielä aion käydä kaupassa ja sekin toteutuu koska menemme Kultsin kanssa yhdessä. Blogikin tulee valmiiksi. Imuroinnin jätän ehkä huomiseen ja joulukamat myöhempään ennalta määrittelemättömään ajankohtaan, eihän ne pölyt ja tavarat karkaa mihinkään. (Tähän kaikkeen on mennyt kolme tuntia.)

Yritän olla armollinen itselleni, mutta perfektionisti-minä on aina tyytymätön. Koskaan en yllä siihen mitä se mulle kuiskii ja saavuta omaa ihannettani.  Elä sitten tässä ittensä kanssa, jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Järki sanoo ettei tartte olla täydellinen, tunteet on toinen asia. Vaan kuka on sanonut että elämän pitäis olla helppoo.

Näillä mennään mitä on annettu kun muutakaan en voi. ;)

yks ihana käkkyrämänty näkyy makkarin ikkunaan

monitehot tummenee kirkkaassa valossa

PS. En malttanut olla laittamatta loppuun eilisiä kuvia. Kävin hiihtämässä: paksusleidihiihtää episodi 3/10 ja aurinko kultasi mäntyjen latvoja kun tulin kotiin. Ladut olivat jäisiä ja hiihtäminen aika surkeeta. Laitetaan se latujen piikkiin kun en kaikkee jaksa aina omaksi syykseni ottaa, mä kun oon aika surkee hiihtämään. Mut ei haittaa. Tää on laiffii.

Paksu Leidi hiihtää, episodi 2

Etelä-Suomen talvi on säätiloiltaan ja varsinkin lumitilanteiltaan todella vaihteleva. Jos haluaa hiihtää niin tää on todella carpe diem-meininkiä. Eilinen meni penkkiurheillessa ja iltakävely Kultsin kanssa oli päivän ainoa liikunta-aktiviteetti. se onneksi riitti omantunnon tyydytämiseen. Illalla jo sovimme, että huomenna eli tänään lähdemme jo aamupäivän aikana.

Madshusit lähdössä toiselle lenkille, sauvat ensimmäiselle.

Kultsi valitsi lähteä luistelemaan Nälköönlammen jäälle tehdylle radalle. Sain kyydin lentokentän parkkikselle, joka oli lähes täynnä eri liikuntalajeja harrastamaan lähteneiden menopelejä. Tarkoituksen oli hiihtää vähän yli kierros, eli hieman enemmän kuin viimeksi. Harjoitteluni on siiis järjestelmällisen nousujohteista.

Lentokentän parkkipäikka

Sain sukset jalkaan ja kävin ihmettelemään uusien Start-sauvojen käsiremmejä. Jouduin pyytämään apua, että osasin pujottaa käteni niihin oikein. Kiitos vaan auttajalle.

Ja eikun baanalle. Edellisellä kerralla latu oli ollut nuljuva ja meno oli muutenkin nihkeää uudella lumella. Nyt latukoneella oli tehty kelpo urat ja kelikin tuntui suosivan mainiota luistoa. Mulla oli pitkästä aikaa myös oikean pituiset sauvat ja meno tuntui euforiselta. Innoissani läksin hiihtämään mun kuntoiselle vähän liian kovaa ja pian jouduinkin hillitsemään vauhtia. Käsivarsia alkoi puuduttaa ja muutenkin puuskututti turhan tiuhaan. Fixasin vielä sauvojen remmit sopivan mittaisiksi ja jatkoin nautinnollisesta menosta.

Välillä lentokentän ladulta voi siirtyä metsän siimekseen

Vaihtelin erilaisia potkuja ja työntöja ja harjoittelin rytmiä. Tätä menoa mä saatan alkaa tykätä hiihtämisestä. Mähän olen hiihtänyt pienestä asti, mutta aina aika surkeilla välineillä. Milloin monot lähti siteistä irti vähän väliä ja milloin taas suksien pohjiin kertyi senttien lumikokkareet, tai sauvat oli liian pitkät/lyhyet tai jopa eri paria. Nauti siinä sitten hiihtämisestä. Tää hiihtohomma on ainakin tosi paljon välineistä kiinni. Huonot välineet voi pilata innon ihan alkuunsa.

Koulussa sain nauttia välillä jopa koulun hiihtokisojen voitoista. Kaksi vuosiluokkaa hiihti samassa sarjassa, tytöt ja pojat omissa sarjoissaan. Pienessä maalaiskoulussa satuin olemaan vuosimallin -62 ainoa tyttö. Vuorovuosina olin siis muita sarjani kilpailijoita vuoden nuorempi (Leena, Maija-Liisa, Tarja ja Maija) tai vuoden vanhempi (Anna-Maija, Leena, Päivi Tuula, Ulla). Eli joka toinen vuosi tuli kultaa ja joka toinen sit kai jotain hopeeta tai pronssia, vai jäinkö ekaluokalla peräti viimeiseksi, en muista. Olin aika sitkee sissi ja kauheen kilpailuhenkinen. Teräksen maku suussa läähätettiin ja räpistellen hiihdettiin kiemuraista latua yhden tai kahden kilometrin lenkillä.

Luistelijoita

Nummelan lentokenttä on oikea helmi ja koko harju tietenkin myös. Tänäänkin harjulla samaan aikaan hiihdettiin lentokenttää ympäri, kuulutuksesta päätellen pururadalla oli hiihtokisat, jääradalla oli luistelijoita vaikka jää olikin osittain sulanut, metsässä frisbee-golfarit tallustelivat sievästi väistellen latu-uria ja kentällä muutama varjoilija nousi ilmaan moottorin avulla. Niin ja olihan siellä muutamia ihmisiä ihan vaan kävelyllä, koiran kanssa tai ilman. Mikä mainio talviulkoilipaikka. Kesällä jotkut lähiasukkaat valittavat lentomelusta, mutta kenttä on ollut siinä jo Talvisodasta asti, joten ei kai se tule yllätyksenä kenellekkään kentän läheisyydesta asunnon ostavalle, että lentokentällä on lentotoimintaa.

Varjoliitoa tai -lentoa

Uudet hiihtohanskatkin mulla oli kun viime kerralla meinas tulla rakko kämmeneen. Vanhat tais olla jo löprähtäneet siis löysät kun ovat jo vuosia olleet käytössä. Oikein kelvolliset olivat, Roeckl-merkkiset, vähän pehmustusta kämmenessä ja windstopper kämmenen selkäpuolella. Bueno!

Uudet hiihtohanskat

Nyt alkaa olla välineet kohillaan. Uudet sukset, sauvat ja hanskat. Vanhat, ihan kelvolliset Salomonin pertsamonot, Haltin hiihtohousut ja milloin mikäkin takki, säästä riippuen. Alusasu on tietenkin tärkeä, että muukin olo on miellyttävä hikiliikunnan aikana. 2/10 tämän talven hiihtotavoitteesta on suoritettu. Lumiolosuhteista riippuen tavoite saavutetaan viimeistään talvilomalla Itä-Suomessa.

Nyt kaikki nauttimaan talvesta.

Intopinkeenä ja tukkaputkella.

Paksu Leidi hiihtää, episodi 1

Mulla tuli kuluneena vuonna 25 vuotta täyteen asuinkuntani palveluksessa. Täällä on tapana jotenkin muistaa pitkää ja kapeaa leipää nauttineita (lue: kestäneitä). Jo viisi vuotta sitten sain ekan muistamisen. Valitsin hierontaa 5 kertaa. Se tulikin tosi tarpeeseen. Tällä kertaa valitsin "lahjakortin" eli käytännössä ostoluvan urheiluliikkeeseen. Niinpä tohkeissani menin valitsemaan itselleni uudet sukset. Ihan ei kunnan maksumääräys niihin riittänyt, mutta Kultsi maksoi loput.

Tänään lopultakin Etelä-Suomessa on lunta sen verran että pääsin kokeilemaan uusia Madshusejani.

Paksu Leidi into pinkeenä

Kultsi penkkiurheilee ja minäkin seuraan valikoidusti jotain. Tänään Eurosportilta tuli Tour de Skin vika päivän ylämäkihiihto. Se on aina mielenkiintoinen ja varsinkin tänään kun Krista Pärmäkoski lähti kokonaiskilpailun kolmantena ajamaan takaa Ruotsin Stina Nilssonia ja Norjan Heidi Wengiä. Kerttu Niskanenkin lähti kymmenentenä ja sekin oli tosi hyvin. Mä fanitan niitä molempia.

No, me päätimme Kultsin kanssa heittää hiihtolenkin ennen Tour de Skin naisten kisaa. En ole hiihtänyt moneen vuoteen ja into pinkeenä olen tässä kuvassa valmiina lähtöön. Hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä kotipihalta. Kätevää.

Mulla ei ollut mitään odotuksia ennakkoon. Mun kunto on surkee, mut sukset on hyvät. Niissä on sellanen karvapito, ei pitovoitelua. Toivon mukaan sukset ovat riittävän jäykät tällaiselle matamille.

Latu oli aika huono. Lentokentän ympäri vedetty ura toimi kokeilualustana kuitenkin ihan hyvin, siinä kun ei ole laaksoa ei kukkulaa. Sukset nuljuivat huonolla ladulla jonkin verran ja silloin tällöin esiin pisti soraa lumen vähyyden vuoksi.

Tyylilyyli

Hanskat tais olla vähän kulahtaneet vaikka olivat ihan kunnon hanskat uutena. Oikea hanska alkoi hangata kämmentä hiihdon aikana. Siis uusien hiihtohanskojen osto on nyt edessä. Sehän tarkoittaa sitä, että aion mennä toisenkin kerran hiihtämään.

Olen nyt asettanut vaatimattomaksi tavoitteekseni käydä hiihtämässä 10 kertaa tänä talvena. Luntahan siihen tarvitaan, joten olen sään armoilla. Yhdeksän kertaa vielä jäljellä.

Nummelan lentokenttä on oiva harjoittelupaikka juuri tasaisuutensa vuoksi. Lihaskunnon ja sen myötä motoriikan pitää parantua huimasti ennen kuin uskallan lähteä mäkiseen maastoon.

Talvilomalla olisi suunnitelmissa hiihdellä itäisessä Suomessa, niin että sitä odotellessa olisi harjoiteltava. Siellä suunnalla ei tasaista maastoa liiemmin löydy, vaan päinvastoin pienempiä ja suurempia mäkiä riittää.

Mä olin uusiin suksiini ihan tyytyväinen. Saisinpa 5 kiloo painoa pois niin sukset toimisivat vielä paremmin. Nyt taitaa alkaa joulun jälkeinen dieetti. Otan itseäni niskasta kiinni ja kattelen vähän mitä suuhuni laitan.

               Vähän puhallutti lenkin jälkeen, mutta
                      Ai laav mai nyy Skiis.

                   Tästä voi syntyä hyvä uusi suhde
               jos annamme toisillemme riittävästi aikaa.



By the way: Kristan sijoitus oli 2.  ja Kerttu oli 6. Hyvin tehty!